Olen viime kuukausina ollut useita kertoja tekemisissä pääkaupunkiseudun eri kuntien lastensuojelun kanssa: valitettavasti tämä on tuonut mukanaan kasvavaa huolta lastensuojelun toimintaa kohtaan. Kerta toisensa jälkeen olen pohtinut sitä, miksi valittu toimintatapa ja tehdyt päätökset tuntuvat olevan niin kaukana siitä, mitä kuvittelisi lastensuojelun tavoittelevan: lapsen ja perheen auttamista erilaisista vaikeista elämäntilanteista ja muista kapeikoista eteenpäin. Voimassa oleva lastensuojelulakimme sisältää joukon tärkeitä sääntöjä ja periaatteita, jotka konkretisoivat tätä: laki säätää muun muassa, että viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain.
Miksi siis niin monta kertaa tulee vaikutelma, että lastensuojelussa ei joko tunneta lakia ja sen henkeä, tai sivuutetaan se? Asiakasta ei kuunnella, häneen ei suhtauduta arvostavasti ja kannustavasti, ilmapiiri on kireä, asenne on saneleva, kysymyksiin ei vastata tai vastataan ympäripyöreästi. Ikään kuin ensisijaisena tavoitteena ei olisikaan auttaa perhettä.
En ole huoleni kanssa suinkaan yksin: Kadotetut lapset -työryhmässä lastensuojelun ongelmia on pohdittu jo pidempään ja vaadittu toimenpiteitä esimerkiksi sijaishuollon nykytilaselvityksen tekemiseksi kiireellisesti. Maassamme lähes 19 000 lasta asuu kotinsa ulkopuolella. Syistä, jotka ovat johtaneet tähän ja heidän tilanteestaan muutoin ei tiedetä paljoakaan. Toivottavasti selvitys saadaan pian liikkeelle. Lastensuojelussa on kyse yhdestä yhteiskuntamme tärkeimmästä toiminnasta – kyse on tuhansien lasten nykypäivästä ja tulevaisuudesta.